talo laajenee vuosi vuodelta.
Lumi on märkää ja raskasta,
väsyttää. Huhuilen sinulle
savupiipusta. Et vastaa,
katsot hiihtokilpailuja televisiosta.
Olet jo tänä aamuna
hakannut motin polttopuita.
Saunassa pesen selkääsi,
se on hiukan kumarainen.
Sinä saippuoit rintani,
hellien käsien mammografiaa.
Ajamme toisiamme takaa
talon ympäri umpihangessa,
sulava lumi kirpeänä iholla.
Kotiviini omista herukoista
punastuttaa poskien päitä.
Tanssimme hiukan, selkäsi oikenee,
kätesi lepää vyötäröni tyynyllä.
Laulamme vuosien madaltamilla
nuoteilla arjesta, juhlasta ja elämän
huikaisevasta kauneudesta.
Lepattavan kynttilän valossa, varjossa
rypistelemme puhtaat lakanat.
Onpas tässä herkkä kurkistus savupiipusta yksityiseen arkeen. Tällaiset ovat muistojen keossa päällimmäisinä, ne saavat unohtamaan harmaat mitäänsanomattomat päivät.
VastaaPoistaNäin on. Arki on kivijalka, joka kannattelee. Siitä nousevat juhlahetket kuin savupatsaat piipusta. Loppujen lopuksi juhlaan ei tarvita ihmeitä. Se löytyy läheltä, juhlamieli omasta itsestä.
VastaaPoista