Ilo ja suru ovat perustunteitamme. Ne ovat kumppanit, ystävät. Ilman toista ei ole toistakaan. Ne eivät ole vastakohtia, vaan kuin parivaljakko, joka kuljettaa meitä elämän läpi.
Lapset ovat iloisia niin kauan, kuin he saavat olla ehjiä. Ennen kuin maailma (=ihmiset) rikkoo heissä jotain. Iloisella aikuisella on tallella jonkinasteinen lapsenmielisyys, joka kantaa sisällään huolettomuutta, luottamusta, uteliasta ja odottavaa positiivista suhtautumista tulevaan. Ilon tehtävänä on toivon kantaminen. Sen pohjana on vapaus ja tunne, ettei tarvitse pelätä.
Ilon tappajia ovat yleensä toiset ihmiset tekojensa tai sanojensa kautta. He eivät ymmärrä, että sanat on annettu meille hyvän levittämiseen, ei toisten lannistamiseen. Jopa yksi, kipeästi osuva paha sana tai lause voi viedä pohjaa ja pilata toisen ihmisen elämän. Kuin pisara öljyä voi saastuttaa 1000 litraa vettä. Kovuus, välinpitämättömyys, kateus ja kilpailu myrkyttää ja tappaa iloa elämästä. Se vaikuttaa kaksisuuntaisesti, sekä levittäjään että kohteisiin.
Ilo ilmenee usein nauramisena. Siksi se liitetään monesti pinnallisuuteen, eikä kovin nauravaista ihmistä pidetä uskottavana. Liiallista iloisuutta on menneinä aikoina paheksuttu ”Mies /nainen tulee räkänokastakin, mutta ei tyhjän naurajasta”.
Ilo ei ole ruusunpunaista pumpulia eikä keveyttä, vaikka se siltä vaikuttaakin. Sen pohjana saattaa olla hyvinkin raskaita ja rankkoja kokemuksia ja elämänvaiheita. Kukaan ei tiedä, millaisen mankelin läpi ihminen on käynyt ennen kuin on löytänyt sisäisen ilonsa.
Ilon tunteminen ei ole kiinni rahasta, maineesta, siitä että kaikki näyttää olevan kunnossa. Ihminen, jonka elämästä ei sivullinen löydä mitään kiitoksen aihetta, voi silti olla onnellinen. Hänen onnensa mitat ovat erilaisia. Vakavasti sairas vertaa tilaansa vielä pahempaan, ja on onnellinen siitä, mitä hänellä sairaudestaan huolimatta on. Sureva voi iloita kaikesta siitä, mitä hänellä on ollut. Rahansa ja omaisuutensa menettänyt voi huomata, millaisessa kurimuksessa hän eli tavoitellessaan rikkautta ja menestystä.
”Ilo pintaan, vaikka syän märkänis” on tunnettu karjalaisten sanonta. Heillä jos kellään elämä on ollut raskasta, evakkous on vain yksi osa siitä. Mutta he osaavat taidon taikoa iloa arkeen ja kääntää katseensa asioihin, jotka ovat hyvin ja nostaa niitä pintaan. Heillä kulkee itku ja nauru käsi kädessä.
”Teidän ilonne on teidän surunne ilman naamiota ja sama lähde, mistä teidän naurunne solisee, on usein täynnä teidän kyyneleitänne”. (Kahlil Gibran)
Arjen ilo on sitä, että on olemassa tässä ja nyt. Paikalla, johon on asetettu. Kehossa, jossa tuntee olevansa kotonaan. Jos se ulkopuolisista näyttää toukan kotelolta, he eivät tiedä, millaiset loistavat siivet sen sisälle on laskostettuna.
Ihminen tuntee työn iloa, onnistumisen iloa, iloa omasta tai toisten puolesta (vahingonilo ei kuulu tähän). Ei ole väliä, onko ilo pieni vai suuri, ohikiitävä tai pysyvä. Ilosta syntyy onnellisuutta, jonka kautta kykenee nauttimaan pienistä asioista ja ennen kaikkea: vapautuu pelosta ja uskaltaa elää kiitollisena kaikesta. Silloin on varaa osoittaa ystävällisyyttä ja kiittämistä myös toisille ihmisille, ymmärtää ja hyväksyä heitä paremmin.
Elämisen ohjeissa annetaan paljon keinoja ilon ja onnellisuuden lisäämiseksi. Usein vielä käskymuodossa: ”Kirjoita paperille joka aamu kolme asiaa, jotka tuottavat iloa. Pidä salliva tunnetunti, jolloin kaikki kielteiset ajatukset saavat luvan kanssa tulla esille. Siivoa uskomustesi varasto. Päätä olla onnellinen.”
Auttavatko ne sisäisen ilon lähteen löytymiseen? Muuttuuko keinotekoinen, hampaat irvessä hymyilty ilo sisäiseksi sydämen kynttiläksi, jonka elävä, herkkä valo säteilee lämpöä myös toisiin ihmisiin.
Paljastan katsovani joka aamu peiliin ja hymyileväni yön höyhentämälle kuvalleni. Mutta tosipaikan ollessa kyseessä se ei auta pätkänkään vertaa. En saa vedettyä itseäni nenästä.
Nuoruuden ilo on nopeaa virtaa ja kuohuu kuin shampanja. Suurta ja päähän humahtavaa. Levotonta ja ylitse pursuavaa. Se liikkuu, lentää ja tanssii.
Vuosien kertyessä ilo syvenee ja kirkastuu. Elämä auttaa siinä hellävaraisesti. Se hidastaa askeleita ja painaa kumartumaan kohti ilon hippusia ja näkemään, miten kauniisti ne kimaltavat. Ihminen tuntee tulevansa enemmän osaksi luontoa. Taivas laskeutuu alemmaksi, lähemmäksi. Niin sitä on helpompi katsoa. Ilon silmälaseilla.
Vuosikertaviinimalja ilolle!
Kommentit
Lähetä kommentti