Kiireistä kertakäyttöaikaa

Kellon, kalenterin ja omien henkilökohtaisten ajanjaksojemme lisäksi meillä on elettävänä monta päällekkäistä aikaa. Jos kissalla on seitsemän henkeä, meistä jokaisella on menossa yhtä monta eri nimistä aikaa kuten digi-, vaali-, totuuden jälkeinen jne. aika.

Kellonaika hyppää silmille aina kännykkää vilkaistessa, tietokonetta näpsytellessä, televisiota tuijottaessa. Ajan seuraamisen piiskuri on junttautunut aivoihin niin, että yölläkin herätessä ensin vilkaisee kelloa, vaikka ei olisi tiedossa muualle lähtöä kuin vessaan.

Minkähän takia meidän pitää aina tietää, paljonko kello on. Tanssimme näkymättömän aikapillin mukaan vapaalla ollessammekin. Vapaa aika – eikö sen pitäisi olla vapautta ajan vankeudesta?

Vuoden- ja vuorokauden aikojen vaihtelut ovat aurinkokellon ajanlaskua, jonka rytmin mukaan ihmisen olisi mukava pyrkiä elelemään silloin kun voi. Sisäinen kello ilmoittaisi, milloin on työn ja milloin levon aika. Mutta jostakin on hiipinyt kaikkien rasitteeksi kiire jonnekin tai jostakin pois. Mikä ihme se kiire on?
Wikipediassa kerrotaan mm: "Kiire on jännitteinen tila, jolla on suhde aikaan. Kiire on henkilökohtaisesti koettu rasittava tunne siitä, että on toimittava liian nopeasti."
Ihminen toimii kuin olisi jatkuva hätätila. Jos työssä on kiireistä, rytmi seuraa myös vapaa-ajalle. Tehokkuuden nimissä täytyy suorittaa elämää niin, ettei tunteihin jää yhtään vapaata minuuttia. Kaikki kiire ei ole aina työnantajan syytä.

Edes pienet lapset eivät saa elää rauhassa. Heillekin ajan ja kiireen käsitys tarttuu heti kun alkavat oppia puhumaan ja kävelemään. On saatu selville, että 2,5 vuotta on se ikä, jolloin lapsi alkaa käyttää ajan ilmauksia. 5-6 vuotiaana hän jo kyselee niiden merkityksistä.

Perinteisissä kelloissa aika kulkee viisareiden mukaan ympyrää samaan tahtiin, olipa kello pieni tai suuri. Mutta ihmisen tuntien pituus vaihtelee. Iloiset hetket viuhahtavat kuin tähdenlennot, niitä ei voi pysäyttää, vaikka haluaisi nauttia niistä pitempään. Tuskan tunnit matelevat kuin lamaantuneet etanat. Rikkaan ja köyhän, sairaan ja terveen, yksinäisen ja ystävien ympäröimän ihmisen tunnit ovat eri pituisia.
Nuoren ja ruuhkavuosissa elävän aika suuntautuu enemmän huomiseen, ainaiseen jatkuvuuteen ja eteenpäin menemiseen. Vanhan ihmisen aikaviisari osoittaa usein taaksepäin, muistoihin ja elettyyn elämään. Kiireiset ”aasin vuodet”, ruuhkavuodet näyttäytyvät kultakehyksissä.

Korona-ajassa oli se, (tosin nyt jo unohtunut) hyvä puoli, että moni suorittamisen liekanarussa ympyräänsä kiertävä huomasi, että hitaamminkin voi pysyä hengissä. Että ei olekaan pakollista aina lentää täydellä teholla tapahtumasta ja paikasta toiseen. Että hiljentämällä voi nähdä jotain, mitä ei kovassa vauhdissa huomaa. Sisäinen kello voi herätä käyntiin ulkoisten aikarosvojen melskeen vaimentuessa.

Kiireen paineesta vapautuneena ehtii miettiä, mihin aika on mennyt? Häviääkö se avaruuteen vai maan uumeniin? Ei sitä ainakaan ole mihinkään voinut säästää tai säilöä. Ei ole tallelokeroa, josta sitä voisi ottaa käyttöön. Ei ole areenaa, josta voisi kelata uusintana läpi entistä. Aika on tässä ja nyt.