Elämäni pyromaanina

- Tämä on aivan kuin jäitä polttelisi, tuskailin taisteltuani kolme tuntia suurella vaivalla rakentamani risukokon kanssa rannassa. Piti olla ihanteelliset olosuhteet huhtikuisen rovion roihuamiselle. Reipas tuuli kävi pohjoisesta, savut tupruaisivat ja kipinät lentäisivät järvelle päin. Siellä ne eivät sytyttäisi lumen alta paljastuneita ruohikkoisia pälviä eivätkä herkästi tuleen kahahtavia havupuiden pihkaisia oksia.

Olin kantanut selkä ja sääret väärinä edellisenä kesän kaadetun rantalepikon rankoja, puista lennelleitä oksia ja kaikkea muuta roinaa, mitä metsä jokaisen myrskyn aikana tuottaa. Rannassa oli myös paljon järven pohjasta raahaamiani puun pätkiä ja hakoja.
Kahlasin lumessa ja kiskoin perässäni jopa viisimetrisiä lepän runkoja. Ranta on ikuinen työmaa, se kasvattaa tervaleppää niin, että heti raivauksen jälkeisenä kesänä yhdestä kannosta kasvaa kymmenen metrin mittaista raippaa, jotka jo toisena kesänä ovat pari-kolmemetrisiä. Järvinäkymän eteen saa koko ajan tehdä työtä.
Lisäksi jokaisena aikuisikäni vuotena on kaadettu piha-alueen liepeiltä isoja koivuja polttopuiksi, niin että silmää häiritsevät risut ja oksat ovat olleet yksi pysyvimmistä osista elämässäni. Elämänkumppanit ovat tulleet, olleet ja menneet, lapset kasvaneet ja lähteneet maailmalle, mutta risut ovat ikuisia taistelukavereita.

Oikeasti rakastan hillittömästi näitä ainaisia ”polttareita”. Olen saattanut tulen ruoaksi lukemattomia risuröykkiöitä elämäni aikana, monta kokkoa vuodessa ja niellyt ja hengittänyt savua enemmän kuin pahimmat tupakoitsijat. Olen menettänyt silmäripseni ja kulmakarvani, pilannut useiden silmälasieni kalliit heijastuskäsittelyt (en osannut varoa), saanut kipinöitten reikiä lukuisiin vaatteisiin. En ole kuitenkaan hulmahtanut kokonaan tuleen (vielä), vaikka vaatteeni eivät ole tulen kestäviksi käsiteltyjä. Tuli- ja savuhommiin valikoituvat pahimmat vanhat rytkyt, jotka voi urakan lopuksi polttaa.
Rovioilla on hyvä hävittää kaikenlaista jonninjoutavaa tavaraa. Sinne menevät vanhat vaatteet, eivät tule enää kummittelemaan, rakennusjätteet, paljon huonekaluja on sauhunnut taivaan tuuliin. Ja kirjat! Niiden polttamiseen sain ”luvan” eräässä runotapahtumassa, jossa luimme runomme paperista tai kirjasta ja laitoimme ne sitten nuotioon palamaan. Eräs kustannustoimintaa harjoittava henkilö avasi silmäni sanomalla:
- Kirjat ovat vain paperia. Useimpia kirjoja on lukemattomia kappaleita maailmalla, eivät ne lopu eikä ole sinun varassasi säilyttää niitä. Se antoi minulle rohkeuden aloittaa valtavan kirjamääräni vähentämisen. Siihen asti olin kerännyt ja haalinut niitä, en voinut koskaan kulkea minkään kirjamyyntipöydän ohi ostamatta jotain. Suurin osa jäi hyllyihin pölyjä keräämään, monenkaan sivuille ei tullut koskaan palattua toista kertaa.
Harjoittelin ensin polttamalla jonninjoutavia pokkareita tai rispaantuneita poikieni lapsuuskirjoja. Siitä laajensin pikku hiljaa muutama kirja/rovio kerrallaan ja kehityin niin, että olen uskaltanut polttaa kovakantisia, hyvälle paperille painettujakin. Kaikkia ei olisi mitenkään tullut vietyä kirjastojen vaihtohyllyjä kuormittamaan. Ei ole koskaan tullut ikävä mitään savuna ilmaan haihtunutta teosta.

Polttohommissa aika ja kaikki muu elämää orjuuttava piina häviää. Ei tule nälkä eikä jano. Nytkin luulin olleeni tunnin verran hommissa ja kello väitti, että oli kulunut neljä tuntia. Risunpolttosavotta on erinomaista liikuntaa; pitää rämpiä epätasaisessa maastossa, jossa usein on kaadettujen puiden kantoja ja tynkiä, maassa makaavia risuja ja oksia, jotka tarttuvat jalkoihin ja joiden alle ei näe, onko siinä kivi, kuoppa tai jokin onkalo. Puiden raahaamiseen suurelta alueelta yhteen pisteeseen tarvitaan monenlaista rimpuilua, joita ei edes parhaimmilla kuntosalivehkeillä saa tehtyä. Kevättalvella lumi antaa oman lisätehosteensa.
Olen välttynyt onnettomuuksilta. Ainoa haittapuoli on savu, joka jonkun luonnonlain määräämänä kiertyy aina ihmistä kohti. Roviot vaativat jatkuvaa kohentamista, puiden tyrkkimistä ja asettelua pitkällä seipäällä, uuden materiaalin lisäämistä. Ja aina savu hyökkää pilvenä päin niin, ettei ehdi mitenkään siirtyä tarpeeksi nopeasti syrjään epätasaisessa maastossa.
En tiedä, olenko kymmenien vuosien aikana vedellyt keuhkoihini syövän syntyyn tarvittavat myrkyt vai olenko kenties savustunut niin, että elän tervaskantona satavuotiaaksi. Aika näyttää.
En tiedä, miten paljon ilmakehä on kärsinyt ja maapallon tuhoutuminen nopeutunut. Yhtään polttohetkeä en kadu, muistan jokaisen paikan, missä olen sitä harrastanut.

Rovioiden jälkihiilloksella olemme paistaneet makkaroita, keittäneet hirvenluista lihalientä, hauduttaneet kaloja märkään sanomalehteen käärittyinä tai savustaneet niitä, tehneet rosvopaistin serkkua. Ja tuijottaneet ”hiileen himmenevään, niin kuin sieluhun omaan”, kuten laulussa sanotaan.

Jälkihiillos saattaa kyteä päiväkausia ja hiipiä puiden juuristoja pitkin kauemminkin savumerkkejä antamatta. Niinpä puuston keskellä poltteleminen on turvallisinta suorittaa mahdollisimman märkään aikaan, pieni pintasade ei riitä. Samoin varsinkin havupuiden seuduilla latvapalon mahdollisuus on huomioitava. Pimellä olen nähnyt, miten korkealle kipinät lentävät ja miten kauan siellä leijailevat, ennen kuin sammuvat. Kuuma ilmavirta kuljettaa niitä pitkien matkojen päähän. Valoisalla sitä ei arvaakaan.
Niinpä järjestän aina polttoasiat niin, että olen paikalla vielä muutaman päivän. Onneksi ei ole tarvinnut palokuntaa kutsua kertaakaan.

Ei edes silloin, kun poltin ensimmäisen kerran vanhoja runoja. Niitä oli paksu nippu, jota olin kuljettanut vuodesta ja asuinpaikasta toiseen. Runot olivat pyhiä, olivathan ne minun päästäni lähteneitä kipinöitä. Kunnes kerran sain tarmonpuuskan, jolloin selvitin sekalaisen pakan ja siitä alkoikin uusi vaihe elämässäni. Runojen harrastaminen, mutta se onkin jo oma juttunsa.