Koko maailma nahkani alla


Kehoni ja minun käsjkynkkä- ja kättäkaaloosuhde on kestänyt kokonaisen ihmisiän, ensimmäisestä solustani alkaen tähän päivään asti. Ja kestää, kunnes joku soluryhmä tulee tiensä päähän ja tiemme eroavat. Juice Leskinen lauloi maksasta: ...se kestää koko elämän.


Kehoni on lähin ja paras ystäväni ja auttajani. Elämiseen tarvittavien toimien lisäksi se on suojannut, kätkenyt, lämmittänyt. Se on maanpäällinen kotini.
Olen luonut nahkani monta kertaa kuin käärme. Pudottanut häntäni kuin sisilisko ja kasvattanut uuden. Katsonut peilistä kyyneleistä, surun painamaa hahmoa tai iskenyt silmää iloiselle kuvalle. En ole kuitenkaan kuin nainen, joka kertoi, että hänen useita sivupersooniaan leijailee jossain. Hän oli laihduttanut eläessään monta kertaa oman painonsa verran. Mukava kuvitella, miten ne kuin suojelusenkelit liikkuvat hänen ympärillään ja vanavedessään.


Olemme eläneet sovussa, kehoni ja minä. Kaikki elämäni tarvikkeet ja lahjat ovat kulkeneet mukanani tässä luomunahkaisessa pussukassa. Joskus olen luullut nahkani alustaa koko maailmaksi. Vieläkin joskus käy niin. Onneksi olen oppinut, että on sitä maailmaa vähän muuallakin. Ja muillakin. Ihan vähäisen.

Tiedetään, että elävän ruumiin rapistuminen alkaa jo silloin, kun se on tullut kasvunsa päähän. Jo parikymppisenä. Tosin muutosta ei huomaa pitkään aikaan. Se tapahtuu pinnan alla kuin myyrän työ ja on niin hiuksenhienoa ja hidasta, salakähmäistä, että itse luulee pysyneensä melko ennallaan.
Vuodet ryömivät ihmisen yli hitaasti kuin etanat. Jättäen vain limaisen vanan? Ehtii tottua ja mukautua, muovautua. Mutta vaikka itse kavahtaa Kauniiden ja rohkeiden näyttelijöitä, joita ei ole nähnyt kymmeneen vuoteen, nuorena olisi saattanut harkita itsemurhaa, jos olisi nähnyt etukäteen tulevaisuuden kuvansa. Ehkä muistisairaana kavahdan kuvaani: - Kuka tuo on?


Kasvot ovat käyntikortteja myös itselle. Katselin junassa edessäni istuvaa neitoa, joka viiden minuutin välein näppäsi itsestään selfien. Miten rakkaat ne omat kasvot olivatkaan! Hyvin meikatut ja sivuprofiilissa näkyivät hammasharjaripset. Söpöä ja suloista, kasteenraikasta nuoruutta.
Hormoonit heittelevät naisen vartta kun kaarnavenettä laineilla. Heräämisen tarvitaan useimmiten miehen kädet, vartalo ja läheisyys. Sitä seuraa maitoa tihkuvat ja kuolaa valuvat vuodet. Jokainen lapsi nävertää nimikirjaimensa äidin runkoon. Aasin vuosina, jolloin elämä on jälkikäteen katsottuna rikkaimmillaan, mutta sillä hetkellä raskaimmillaan, tarvitsisi käsiä ja jalkojakin useampia pareja kuin on saanut käyttöönsä.

Keho ja raajat ovat meidän toimivat osamme, joita tarvitsemme jokaisena hetkenä. Nukkuessakin. Niillä toteutamme ulospäin näkyvät ja suuntautuvat toimemme. Ulkoinen olemuksemme heijastaa myös mielen kieltä, joka paljastuu silmistä, ilmeistä, asennoista ja liikehdinnästä. Ilo hyppii ja tanssii, suru laahaa jalkojaan. Ilo katsoo silmiin, suru sisäänpäin.

Kehokotimme kohtaa vastoinkäymisiä. Se väsyy, joutuu suorittamaan enemmän kuin jaksaisi. Joskus haltija pakottaa itseään rääkkiin esimerkiksi urheilussa. Lyö kuin vierasta sikaa, pitää rekenä jos kelkkanakin, piiskaa kuin raviohjastaja hevosta. Ottaa irti niin paljon kuin rahkeista saa. Pitää vartaloaan koneena, joka venyy ja kestää.
Naisille on iskostettu mieleen kehohäpeä. Se on syntynyt omistushaluisten miesten kehittelemänä uskonnoilla ratsastaen. Sillä naista voidaan lyödä päähän kipeämmin kuin Raamatulla. Useimmat naiset löytävät omasta vartalostaan vain moitittavia ja muutettavia kohtia. Varsinkin rinnat ovat liian isot / pienet / löysät / liian alhaalla tai ylhäällä / kainaloissa jne. Vatsa ei ole sopiva koskaan eikä raskauksien jäljille, lasten puumerkeille, anneta arvoa.
Jos tuntee kehonsa liian suureksi, musta on mieluisa, kuvitteellisesti hoikentava ja peittävä pukeutumisväri. Eräs asiantuntija julisti mustan värin pannaan. Hän sanoi: - Mitä suurempi musta massa tulee vastaan, sitä paremmin herättää huomiota.
*
Kehoni on päästänyt minut helpolla tähän asti. Ilman silmäänpistäviä epämuodostumia tai jäseniäni vaurioittavia onnettomuuksia tai sairauksia. Väkivallastakin selvisin niin, ettei jäänyt ulkoisia vammoja. Olen ollut ”ruppiini” melko tyytyväinen, koska se on ollut luotettava ja toimiva. Kauneusyksityiskohtia en ole paljoa miettinyt, pääasia, että on tullut hommat hoidettua. Olen sanonut, kuin Vilhelm Mobergin Maastamuuttajat-sarjan Karl-Oskar Nilsson isosta nenästään :
- Se on paras mikä minulla on tähän mennessä ollut.
Olen säästynyt myös ikäviltä kehokommenteilta. Asuessaan vaatimattomassa kotelossa ei saa vartalokehuja eikä -moitteita. Aikamoinen etu sekin, että on saanut tallata tietään kaikessa rauhassa. Ihailevat kommentitkin saattavat olla ylistämällä alistamista.
Pienellä ja pyöreälläkin on lupa tuntea itsensä pitkäksi ja hoikaksi, jos haluaa. Esimerkkinä vuosien takaa, kun olin ostanut uuden talvitakin ja sen kaveriksi samanvärisen lierihatun. Junaa odotellessa tunsin itseni tyylikkääksi ja ennen kaikkea pitkäksi ja hoikaksi. Poikani arvioi, että muistutin erehdyttävästi karhuherra Paddingtonia. Se siitä pitkästä ja hoikasta, mutta nauratti maksan pohjasta Kuopiosta Mikkeliin asti oikein kunnolla.

Iän lepuuttaessa käsiään kehoni päällä tai peräti nojatessaan minuun, olen huomannut muutoksien hiipivän kuin varkaat yöllä. Ryhti pettää, maan vetovoima tuntuu. Lonkat longistuvat, polvet koukistuvat, leuka työntyy eteen, allit alkavat roikkua, kävelyn jäntevyys ja kimmoisuus muuttuu laahaavaksi, maha kasvattaa uutta elämää, rinnat painuvat sitä vasten kuin pelästyneen vasikan korvat. Iho kukkii luomia, niin että joskus pelkään muuttuvani käveleväksi luomeksi. Iho ohenee silkkipaperiksi. Vaatteet kutistuvat.

Katsellessani (harvoin) omia muutoksiani, olen luullut olevan ainoa, joka rapistuu kuin vanha talo muuttuen harvaseinäiseksi, notkuvakattoiseksi ladoksi lenkottavina ovineen. Mutta nähdessäni toisia pitkän matkan kulkeneita, saan vahvistuksen, että jokaista aika nakertaa. Kaikki kelpaavat sen hampaille. Se ei erottele onko rikas vai köyhä, viisas vai tyhmä. Hautaruoste iskee jokaiseen.
Lohdullista ja vapauttavaa. Saa synninpäästön siitä, ettei aina ole joutanut / jaksanut / viitsinyt elää koko ajan kehonsa tilasta huolehtien. Ilo pintaan, se pysyy ja pitää aina nuorena.

Aika vie
Aika on ahne.
Vei ihoni, hiukseni.
Vei vuodetkin - ja sinut.

Korvat ja nenä kasvavat korkoa.
Silmissä kyynel herkkä
kuin kanteleen kielen värähdys.

Kävelen ikävän yli,
peitän jälkeni.
Eksytän itseni hetkeksi pois.

(Vuorenajat 2009) 

Kommentit