Heinää kaatuu!

 

On tullut kirjoitettua käniseviä blogeja, sillä maailman meno vetää mieltä, suupieliä ja ryhtiä alaspäin. On kulkutauteja, luonnonmullistuksia, sotia, vainovuosia ja muita vitsauksia. Mutta onneksi on vielä jotain nousevaa ja nostattavaa. Vaikka kaikki maailman rahapolitiikka kaatuisi omaan mahdottomuuteensa ja lainat lankeaisivat maksuun, yksi ei petä koskaan.

Se on ruoho, nurmikko, joka hoitamattomana ei muutu suloiseksi perhos-kukkakedoksi, vaan hengenvaaralliseksi punkkiheinikoksi. Alkukesä viivästytti hyötykasvien kasvuun lähtöä, mutta ruoho elää ja voi erinomaisesti, suorastaan pulskasti. Mitä monimuotoisempi sekoitus on maan kamaralle siunaantunut, sitä suurempi kilpailu joka lajin korrella saada päänsä korkeimmalle ja lehtensä leveimmälle. Vihreitten kyynärpäitten viuhkeen voi kuulla.
Se on kuuden viikon kamppailu, johon nurmikentän ylläpitäjän täytyy sitoutua. Ensimmäisillä viikoilla vihreä liike nostaa päitään samassa tahdissa heti kun käännät selkäsi. Sitten väki eli valoon pyrkivä lajimäärä pikkuhiljaa vähenee. Ensimmäiseksi luovuttavat yksivuotiset siemenheinät, jotka tekevät vain yhden ponnistuksen ja jättävät loput siemenet odottamaan vaikka viideksikymmeneksi vuodeksi parempaa tilaisuutta. Loppukesäksi jäljelle jäävät vain sitkeimmät monivuotiset, joita ei pysty edes naapurin armeija saamaan matalaksi.

Ihminen on ovela eläin. Hän on kehitellyt monia apuvälineitä, joilla käydä häiritseväksi työstämänsä pihamaan kimppuun. En ymmärrä, mistä tasaisen siilitukkaisen nurmikon ihanne on tullut. Kaupallinen maailma sen on luonut, ei suinkaan luonnon tai eläinten ystävät. Pihanurmikko on kultakaivos, joka työllistää ja ylläpitää suurta teollisuutta. Siemen-, lannoite-, leikkuri-, kastelu-, polttoaine-, työkalu- ja jos jonkin sortin nurmikkonyrkin tarpeitten luominen on tiedettä!
Hyvänen aika miten paljon vaivaa ja tavaraa tarvitsee vihreä matto, joka ei oikeasti tarvitsisi mitään. Hullun hommaa on se, että lannoitetaan ja kastellaan, että nurmikko kasvaisi ja pääsisi leikkaamaan.
Yksi hulluimmista asioista on se, että lietsotaan sammalvihaa ja myrkytetään sitä pois nurmikon tieltä! Kun ihaninta ja kätevintä olisi, että että sammal peittäisi joka neliösentin. Olisi aina ikivihreä, pehmeä matto jalan astella.
Siinä oli saarnaosuus. Älkää tehkö niin kuin minä teen, vaan niin kuin minä sanon. Itselläni on kunnioitettava varasto heinäntekovehkeitä. On perusviikate, kaksiteräinen järviviikate, on päältä ajettava leikkuri, on keräävä ja vetävä vanha rumilus, on uusi simpsakka alleen silppuava ja vielä trimmerineitonen.
Oli se vaan niin hieno voitto, kun sain 1500 neliötä leikattua ja kerättyä silpun kasvimaan ratoksi ja katteeksi. Onhan se aika mahtavaa katsella työnsä jälkeä ja tuntea voimansa. Minä hallitsen luontoa enkä peity heiniin.
Kun on haalariunivormuun sonnustautuneena katkaissut kaulan lukemattomilta kasveilta ja vienyt suojapaikan hyönteisiltä ja muilta pieniltä olennoilta, sitten voi tekopyhästi pukea ylleen runoilijan harsoisen viitan kuin perhosen siivet ja lyyritellä kaikkien aistien kautta kuten toisessa blogissa Ruohoa.