Kokemuksia elämäntarinakirjoittamisesta 20.8.2024

Meistä jokainen on suuri kirja, vaikka kukaan ei olisi koskaan huomannut lukea. Edes itsekään. Sinun ainutkertainen elämäsi on näköisesi, kenelläkään muulla ei ole samanlaista.
Elämäntarinan kirjoittaminen tuottaa enemmän kuin tarinan. Se on seikkailu, jota voit tehdä koko loppuelämänsä. Löydät itsestäsi uutta, saatat syntyä kokonaan uudelleen. Voit rakentaa itsellesi henkisen kodin, vahvemman, kuin missä olet koskaan asunut.

Muistikuvat samoista asioista ovat eri henkilöillä, esimerkiksi sisaruksilla, erilaisia ja vaihtelevat myös itsellä ajan kuluessa. Ikä ja sen tuoma elämänkokemus, viisaus ja välimatka antavat turvaa käsitellä asioita ja tilaa uudelle, monipuolisemmalle näkemykselle. Voit lähestyä omaa ja toisten elämää ymmärtävästi, kunnioittavasti ja rakentavasti.
Vuosien kuluttua suuret kuviot hahmottuvat, voit nähdä pitkäaikaisvaikutukset. Miten jokin askel johti toiseen ja kolmanteen. Miten yksi tapahtuma sysäsi alkuun monta muuta. Joskus muistot tai menneen ajan ihmiset voivat tulla vierelle ja pyytää, kirjoita minut. Näin myös kirjoittajan elämään vaikuttaneet ihmiset voivat saada puheenvuoron ja kertoa tarinoitaan.

Elämäntarinaa kirjoittaessa voit käydä vuoropuheluja, sanoa sanat jotka jäivät sanomatta. Sopuisasti ja pyrkien ymmärtämään. Hankalat kokemukset toisten ihmisten kanssa saattoivat olla tarkoitetut heidän kasvattamisekseen, sinä olit väline. Välimatkan päästä katsottuina sekä hyvät että huonot asiat löytävät oman paikkansa, merkityksensä ja arvon, mikä niille kuuluu.

Kun aloitin elämäntarinan kirjoittamisen ts. elämäni miettimisen ja muistelemisen, se koostui alkuun vain pienistä muistonpätkistä, jotka olivat kuin valon välähdyksiä oikuttelevassa sähkölampussa, tai myrskyn ja ukkosen aiheuttamia välkähdyksiä sähköissä.
Jokaiseen tapaamiseen oli kirjoitettava jotain, eli pidettävä kynä liikkeessä. Tekstin aikaansaamiseksi jouduin kaivelemaan muistin sopukoita aikaisempaa enemmän. Toisten kirjoittajien erilaisia elämäntarinoita kuunnellessani huomasin eroavaisuuksia, mutta myös paljon yhtäläisyyksiä. Ryhmän yhteinen muisti kasvoi vuosi vuodelta, ja sen myötä opin, että en ole irrallisena maailmassa, vaan osa suurempaa kuviota.
Aloin pikku hiljaa ymmärtää, että saman aikakauden ihmisillä on yhteistä historiaa. Samanlaisia koulutapahtumia, kotien astioita ja tavaroita, liikkumisen tapoja, sanontoja. Toisten muisteluksista tuli mieleen omiakin kokemuksia ja asioita: Miltä märkä villalapanen maistui. Miten Beatlesit räjäyttivät tajunnan musiikillaan. Millainen pelastaja koululaitos oli ja on. Aloin ymmärtää, miten pitkälle sodan vaikutukset ohjasivat elämää.

Ajattelu lisäsi ajattelua, muistaminen muistamista. Kun muistoihin palaa uudelleen, pääsee kerta kerralla syvemmälle. Pienet välähdykset ovat kuin luuranko jonka päälle alkaa syntyä lihaksia, hermoja, verisuonia jne. Aivan kuin vauva kehittyisi kohdussa.
Tietoisuus ja tajunta lisääntyy ja ihminen alkaa nähdä ja ymmärtää syitä, seurauksia ja asioiden taustoja. Osaa ruveta ajattelemaan muitakin siihen aikaan eläneitä, asettumaan heidän asemaansa, niihin yhteiskunnallisiin olosuhteisiin, jotka muovasivat heidän elämäänsä. He tekivät voitavansa ja parhaansa niissä paikoissa ja oloissa, joihin olivat syntyneet ja joissa elivät.

Ryhmässä sain turvallisesti aloittaa menneisyyteeni tutustuminen. Aukoa ovia, joiden lukot olivat ruosteessa ja avaimet hukassa. Nostaa esiin asioita, joita en ollut ajatellut tai puhunut edes itselleni, saati muille. Kyseenalaistanut. Opin ymmärtämään, että jokainen elämä on yhtä arvokas, vaikka se ei ole aina ja kaikille hienoa. Että päällisin puolin parhainkin elämä sisältää haavan ja vaikeimmassakin elämässä on hyvät hetkensä.

Että Elämä on.