Metsään on tullut jo syys...

 

Syksy on vuodenajoista lempein ja aistikylläisin. Se on pehmeä, utuinen ja hiukan uninen. Lämpimän sävyiset värikuvat painuvat silmien pohjiin. Voimakkaat ja vahvat kypsymisen tuoksut valmistavat luopumiseen, ja mieleen nousee hienoinen kaipaus, ikävä ja haikeus. Kesän kiihko vaihtuu kypsään aistillisuuteen.
Valo vähenee, pimeys hiipii takaovesta ja mieli rauhoittuu rakentamaan talvipesää itselleen.

Syksyisin metsä vetää ihmisiä puoleensa. Marjat ja sienet, metsästys. Luonnon tarjoama rauha, hiljaisuus ja turva. Uimarannat ovat kylmenneet, mutta metsä on lämmin. Kun siirrymme kesän riehakkaan vapauden jälkeen arjen kiireiseen, aikataulujen käskyttämään rytmiin, voimme tasoitella ja rauhoittua metsässä.

Olemme metsäkansaa, ja seisomme vieläkin osittain puujaloilla. Emme ole enää osa metsää vaan vierailijoita ja kanssakulkijoita. Metsän ja meidän polkumme kulkevat usein eri uomissa, mutta syksyisin ne risteävät useammin kuin muina vuodenaikoina.

Koululaisia on opetettu viime vuosina taas erottamaan puulajeja toisistaan. Se on hyvä, sillä netissä puut ovat vain litteitä kuvia. Niissä ei ole tuntumaa eikä tuoksua. Niitä ei voi halata eikä muutenkaan kosketella. Ei voi tuntea, miten lämmin ja turvallinen voi ikikuusen syli olla. Miten oivallinen piilo metsä on, millaisen rauhan se voi tarjota myös lapsille.

Kulttuurimme ja kielemme perustuu pääosin luontoon eikä rakennettuun kulttuuriin, kuten monin paikoin Euroopassa. Luovuus asuu luonnossa, teknistyminen ihmisten rakentamissa ympäristöissä.
Matkaillessa suomalaiset uskaltavat sukeltaa synkkäänkin metsään, kun keskieurooppalainen turisti pelkää eksyvänsä heti tien varren pusikossa.
Luonnosta etääntyneillä ihmisillä ei ole enää vastaanottimia ymmärtää luonnon moninaisuutta ja sen syvempiä ulottuvuuksia.

Onko metsä pelottava paikka vai suoja? Kun 7-vuotiaasta rääpäleestä alkaen taivalsin koulumatkalla kaksi kilometriä synkän korven halki, valaisimena vain omat silmät ja talvisin reittinä vain oma suksen latu, se oli aivan luonnollista. Monet tulivat vielä pitemmän ja hankalamman matka takaa. Nykyään jos pienen lapsen laittaa hetkeksikin pimeään metsään, on huostaanotto lähellä.

Nykyään pelätään susia ja karhuja, jotka syövät koirat ja lapset. Koirien osalta tämä on totta, sillä naapurissa kuulemma otetaan datsoille kesäkoiria niin kuin meillä kesäkissoja, jotka suven mentyä jätetään villieläinten gourmetruoaksi. Tottuvat koira-aterioihin. 
Naisihmisillä on taitoa käsitellä karhukohtaamisia. Hirvikärpäskohtaamisiin ei taida olla keinoja kenelläkään. 

Metsä hoivaa ja parantaa kipeää mieltä ja yksinäistä sydäntä. Onnellinen hän, jolla on kumppani vierellään jakamassa syksyn kylläisyyttä. Jolle voi näyttää lentoon pyrähtävän linnun, hirven sorkan painalluksen vesilätäkön vieressä. Värikylläisen sammalmaton, puolukkamättään  tai komean kärpässienen.

"Luonto ei hyljeksi kulkijaa maan..."