Sukupolvien
näköalapaikalla
katselen joskus äitini
nuoruuskuvasta
hellankoukulla piipattua tukkaa.
1917 hän, 10-vuotias, oli
isänsä
kanssa kaskeamassa peltoa
jossa minä nyt kasvatan
visakoivua.
Minä olin isän mukana rintamalla.
Palasimme
ehjinä ja sotien jälkeen
koko raiskattu Suomi
eli suurta
rakkauden jälleenrakentamista,
patoutunutta elämän huohotusta.
Junat
kuljettivat sotakorvauksina
kaiken, mitä köyhtynyt maa sai
irti.
Vaatteet käytettiin loppuun
luutturäteiksi asti,
lipeäkivestä
ja teurastusjätteistä keitettiin
saippuaa.
Pyykkilaudat lauloivat.
Vanhempieni vihkiraamatun
välissä
oli sokerikuponki ja muistan
sikuripaketin
haaleanvioletin värin.
Me
suuret ikäluokat, totuimme
saamaan parempaa, häpesimme
äitien
kuluneita vaatteita,
mutta emme ymmärtäneet
montako
mekkokangasta jäi ostamatta
että saimme Jamekset ja
ennen kaikkea
pääsimme opiskelemaan
Montako
itkua piti itkeä lehmän kylkeä vasten
kun sodan henki tuli
pullosta
lauantaikylvyn jälkeiseen rauhaan.
Mitä
vanhemmaksi tulen
sitä paremmin ymmärrän äitiäni
hänen
yrityksiään sitoa ohuita lankoja, jotka
murrosiässä tuntuivat
kettingeiltä.
Miten
nopeasti me etäännyimme
löysimme uuden maailman arvot.
Nyt
voisin sanoa peilikuvalleni
”Hyvää
päivää äiti, mukava kun olet tullut käymään.
Kukkakuppisi,
joita silloin halveksin
ovat parhaalla paikalla vitriinissäni.
Tyttärelleni
olen antanut parempaa
hänestä on tullut rohkea ja itsekäs.
Hän
elää ruuhkavuosiaan
lastattuna kuin kameli kaikilla
oikeuksilla,
velvollisuuksilla ja elämänohjeilla.
Hän
luulee olevansa vapaa, mutta
kilpailee urasta, talosta,
harrastuksista.
Hän
on älykäs, viisaskin, mutta se tieto ja viisaus
joilla jokainen
sukupolvi vertaa itseään edellisiin
on aina oman aikansa tuote.
Hän
pelkää vanhenemista, hän
ei halua elää niin vanhaksi kuin
minä nyt
En voi koskaan sanoa hänelle,
että hänen
kävelytyylissään on jotain
samaa kuin minun äidilläni
navettapolulla.
Tyttärentytär sai reiät korviinsa
5-vuotiaana,
tulee puhumaan vähintään viittä kieltä,
hänen
lelu- ja vaipparöykkiönsä täyttävät kaatopaikkoja.
Hän
muistuttaa minua joskus virnistäessään.
Hän
tietää kaikki aikuisten salaisuudet
mietin joskus, jäikö tilaa
lapsuudelle
onko hän kaikkine harrastuksineen
yhtä
kuormitettu kuin
minun äitini kaskenpoltossa 10-vuotiaana.
(Omat osuuteni samannimisestä runo-musiikkiesityksestä Suomi 100-vuotta)
Kommentit
Lähetä kommentti