Luontoa luupin läpi

 

Perjantaina 13.6. Metsä-ryhmän kaksituntisella retkellä Vesannolla pääsin käymään etäämpänä kuin koskaan ennen. Kilometreissä mitattuna hyvinkin lähimaastossa, mutta muuten retki kynti mieleeni syvemmät jäljet kuin mikään metsäkone aukkohakkuutyömaalla.

Metsässä liikkuminen on tuttua, luulin tietäväni yhtä ja toista jopa kolmatta. Metsä on kuulunut ja vaikuttanut läheisesti koko elämäni kaaren ajan. Olen usein tuntenut olevani osa sitä. Mutta nyt sain huomata, että kovin vähäistä ja pinnallista on ymmärrykseni. Aivan lapsen tasoa tiedollisesti.

Lapsen tasolle retki meidät silti vei. Aistillisesti. Kiirettä ei ollut, ja pysähtelimme ihmettelemään ja juttelemaan huomaamistamme asioista. Pysähdyimme suopursutarhan tuoksujen äärelle. Ihastelimme Suomen alppiruusuja, joita ennen vanhaan käytettiin liinavaatekaapissa raikkautta ylläpitämään ja koita karkottamaan. Mieleen nousi Matti Louhivuoren ja hänen jälkeensä monen muun levyttämä ylvässanainen laulu Suopursu kukkii.

Vertailimme vihreän eri sävyjä ja valon leikkiä koivun ja haavan eri korkeusasteissa. Kuusen heleänvihreät kerkät tummanvihreässä oksassa olivat kuin pieniä ilon tupsukoita. Olen joskus runoillut vihreästä näin:
Niin paljon vihreää!
Sydämen sykkeen tahdissa
pupillit supistuvat,
aukeavat, repeävät.

Yhtä vihreää täynnä silmät,
sieraimet laajenevat
vihreän tuoksusta,
vihreys laulaa korvissa.
Vihreä ruohomassa
pusertaa mehunsa minuun
imeytyy jokaiseen ihohuokoseen.

Täti Tuomenvihreä
myrtinvihreässä talossaan.

Keskustelimme pilvisen ilman ja sateen vaikutuksesta näkymään katsojan ja valokuvaajan näkökulmasta. Puheissa kuulimme myös sateen ja puista tippuvien pisaroiden konserttia ja tunsimme muistoja sateen jälkeisen metsän tuoksumerestä.

Nousimme kumpareelle, jonne muinainen jättiläinen oli rovauttanut kourallisen hiekkaa. Meille hiekkajyväset muodostivat kivipatsasrykelmän, joiden tutkimiseen olimme saaneet luupit. Moista kapinetta en ollut ikinä nähnyt, nimen vain hädin tuskin tiesin.

Jo ensimmäinen näkymä luupin läpi; pieni ja surkea jäkälän hippu tylsän harmaalla kiven pinnalla sai haukkomaan henkeä. Kuin koralli, kuin kuin.... Sanat loppuivat kesken.
Suurten kivenmöhkäleiden pinnat olivat täynnään erilaisia jäkäliä, jotka luupin läpi katsottuna puhkesivat upeiksi näkymiksi. Helvi Juvosen runo heräsi eloon: Jäkälä nosti pikarinsa hauraan, / ja sade täytti sen, ja pisarassa / kimalsi taivas tuulta pidättäen. // Jäkälä nosti pikarinsa hauraan: / Nyt malja elämämme rikkaudelle.

Upporikkaaksi muuttui luonto luupin läpi katsottuna. Kiven pinta, haavan runko, pihlajan lehti, hyttynen, kaikki! Tätä kaikkea pientä katsellessa tunsin ensimmäistä kertaa elämässäni itseni todella pieneksi. Ymmärrykseni ja tietoni olemattomiksi. Joku on nämä luonut!

Näin pitkällä matkalla en ole ennen ollut. Näin paljoa ei ole yksikään näkemistäni maailman ihmeistä liikauttanut. Miksi olen matkustellut, kun ihmeellisempiä asioita on yhtä lähellä kuin oma käsi ja silmä, saunavastan oksa, pihan kukka, lähimetsä.

Että sain tällaisen avaimen käteeni. En kysy, miksi sain sen vasta nyt vaan kiitän. Ehkä en aikaisemmin olisi osannut edes ymmärtää. Aika oli varmasti juuri oikea. Kiitos Suvi ja metsäkumppanit!

Lapsi piirtää kesän.

Kaikenlaista vihreää,

niin että paperi ei riitä.

Kesä leviää joka puolelle,

pöydälle, lattialle.

Ja vihreän päälle
MILJOONA keltaista voikukan täplää.

(Runot Tuomirannan runoja 2006)