Tiet ja polut

 

Kuorma-auto toi lavallisen soraa mökkitielleni ehkäisemään joka keväistä liejua ja lillinkiä. Edellisestä kuormasta oli aikaa parikymmentä vuotta. Sain viestin henkilöltä, joka tietää maan syvemmästä rakenteesta ammattinsa puolesta. Hän huomautti, että soravarat vähenevät ja loppuvat parinkymmenen vuoden sisällä. En ollut moista kuullut ennen.

Ihminen rakentaa teitä ja autoliikenne tarvitsee aina enemmän ja leveämpiä väyliä, että he ja heidän tavaransa pääsevät liikkumaan tehokkaammin, nopeammin ja kauemmaksi.

Mökkini rantaa pitkin on ennen autoliikenteen tuloa kulkenut ihmisten itse muovaama reki-kärrytie kohti kyläkeskusta, jossa sijaitsi koulu ja kaupat. Vielä lapsuudessani metsissä risteili polkuja talosta taloon, kylästä kylään. Oma koulutienikin oli ihmisten kävelemällä muovaama polku. Joskus talvisin samasta kohdasta kulki hevosen ja reen muovaama tie latuni lisäksi. Sen tamppaantunut pohja suli keväällä hitaammin kuin lumi ympärillä ja se hidasti kasvien nousemista. Tie leveni ja parani käytön myötä. Muistan tarkkaan tuon muutaman kilometrin pituisen metsäpolun mutkat, mäet ja ympäröivät puut.

Vapaan laiduntamisen aikana karja muodosti omia polkujaan, joiden pohjille tiet usein rakentuivat. Nykyään vielä näkee kauriiden tai muiden, harvojen metsän elävien ”uomia”, jotka eivät muodostu kovinkaan hyvin tallatuiksi. Häämöttävät vain.
Yritin joskus tehdä omaa lenkkipolkua polkien tonttini rajoja kesät talvet. Mutta ei niistä kunnon polkua saanut millään, jonkinlaisia aavistuksia vain.

Nykyisin metsissä on vain ihmisten tekemällä tekemiä polkuja. Niiden rakentamiseksi pitää ajaa paljon maa-aineksia sekä pohjustukseen että päällystykseen. Kiviä, poistomaita, sepeliä ja sahanpurua. Mikään ei muovaannu itsestään. Kaikki täytyy suunnitella ja rakentaa. Jokainen tie ja polku on koristettu byrokratian kukkasilla.

Paljon korvaamatonta luonnon monimuotoisuutta jää ja joutuu väistymään ihmisten liikkumisen takia.

*

Elämää verrataan usein polkuun ja tiehen. Eri vaiheet muodostavat mutkia, ylä- ja alamäkiä. Joidenkin väylä asfaltoituu kuin itsestään, toiselle riittää ryteikköä, rämeikköä, suota ja vetelää, pystysuoraa kallioseinämää ja persmäkeä. Ei tasaista koskaan. Jalka tarttuu juurakoihin tai vääntyy louhun koloon.

Mutta perille päästään kuitenkin, jokainen omalla tavallaan päämääräänsä. Vaikka joskus tuntuu, että jokin matka päättyy ennen pystyyn nousua ja kävelyvaihetta. Tai että toinen konttausikä alkaa ennen kuin edes suunta on selvinnyt.

*

Kauimmaksi suunnatut matkat tehdään mielen syvyyksissä. Siellä risteilevät elämämme tie- ja polkuverkostot lapsuudesta aikuisuuteen, todellisuudesta mielikuviin.

Kävelen.

Kevyet jalat

siirtävät askeleet vuorollaan.

Tasainen

tie jota kuljen.
Maisemat arvattavissa.

Menossa

en ole minnekään.

Mitään en pakenemassa.

Rauhallinen

matka itseni kanssa.

Näin hyvää seuraa en ole aina ollut.

Levollinen

mieleni murheita vailla.

Hiertävät kivet hiekaksi pehmenneet.

Tuomirannan runoja 2006