Maaliskuun 19. päivä on syntymäpäiväni, ja sää on keväinen. Näen tästä suoraan loskaiselle Hapelähteenkadulle ja sivusilmällä Kuninkaankadulle ja Maaherrankadulle. Taakseni jää Asemakatu.
Kanttilaa en näe, taloa jossa asuin, kirjoitin ja hoidin kauppaa. Nykyinen kulttuuriväki olisi haluaisi siitä kirjallisuuden ja taiteen keskuksen. Pitkään ovat pitäneet 1850-luvulla rakennetun rakennuksen pystyssä ja saaneet sen suojelukohteeksi, vaikka lieneekö tuossa enää mitään suojeltavaa.
Paljonko vuosia on kertynyt? Kuka niitä ehtii laskemaan, kun on niin paljon ajateltavaa, sillä paikalleen pronssiin valettuna ainoa mahdollinen liikkeen muoto on ajatteleminen.
Paljon on kaupunki muuttunut niistä ajoista, kun täällä elin ja vaikutin. Täältä patsaan korkeuksista olen seurannut maailman menoa vuodesta 1937 asti, enkä tiedä, onko se muuttunut parempaan vai huonompaan suuntaan. Katukuva on kyllä komea, kadut ovat puhtaita, täynnä autoja ja hyvin pukeutuneita ihmisiä. Ei ole kerjäläisiä, ei köyhiä ryysyläisiä. Ihmisistä ei saa selvää, kuka on rikas ja kuka köyhä. Mutta tyytymättömiä tuntuvat olevan, raha ei näytä tekevän onnelliseksi.
Ihmisten tavat ovat höltyneet, tosin myös sivistys on lisääntynyt. Ympäröivässä nimeäni kantavassa puistossa näkyy ja kuuluu elämän kaikki muodot.
Kanttilan kannatusyhdistyksen henkilöt, enimmäkseen vanhemman puoleisia naisia, kävivät aamupäivällä laittamassa seppeleen päähäni. Katselin hiukan huvittuneena, kun he lapioivat polun hankeen, raahasivat kompastellen tikapuut, ja joku kiipesi laittamaan seppeleen, jonka kukat paleltuvat ensi yönä.
Ihmettelen usein, mitä ne minua palvovat, mitä se ketään hyödyttää. Ovat nimenneet minun mukaani tämän puiston, kadun, päiväkodin, koulun, yliopiston rakennuksen ja leivoksenkin. Toivottavasti minulle ei kuitenkaan ole nimetty ravintolaa, sillä koko elämäni ajan vastustin ankarasti alkoholin käyttöä ja taistelin viinan huonoja vaikutuksia vastaan.
Mitä hyötyä siitä on kenellekään, että muistelee toisten tekemisiä ja kirjoittamisia, aivan kuin siitä lankeaisi oman itsen päälle jotain kunniaa. Palvomalla väistää vain omaa vastuuta.
Minä en eläessäni palvonut enkä kumartanut ketään, minä toimin. Minä taistelin kynä aseenani yhteiskunnan epäkohtia vastaan. Puolustin köyhiä ja vaivaisia, muistutin kovinkin sanoin hyväosaisia siitä, että he eivät oman yltäkylläisyytensä keskellä unohtaisi ja suhtautuisi välinpitämättömästi ja julmasti heihin, joita elämä runtelee jo muutenkin.
Moniko niistäkään vanhanpuoleisista naisista (minä kuolin 53-vuotiaana), jotka kävivät täällä tänä aamuna, uskaltaa korottaa ääntään vähäosaisten, joita näyttää riittävän, puolesta. Moniko lähtee kirjoittamaan sairaitten hoidon vaikeista olosuhteista, niin kuin minä tein ja sain muutoksia aikaan. Kuka heistä ottaa kantaa huumeiden haittoihin, kuten minä taistelin viinan kiroja vastaan henkeen ja vereen asti koko elämäni ajan.
Eivätköhän useimmat vain risti kätensä ja kiitä siitä, että itsellä on asiat hyvin ja vielä laskevat sen omaksi ansiokseen. Vaikka eihän ihminen itsessään ole mitään, Jumalalta kaikki on saatua.
Minun aikanani tytöt olivat jonkinlaisessa turvassa, vaikka miesten vallassa oleva maailma syrji heitä. Ajoin tasa-arvoa naisille, mutta vaikka parannusta on tapahtunut paljon niistä ajoista, ei se ole vieläkään toteutunut kaikilta osin. Eniten harmittaa se, että monissa huonoissa asioissa naiset ovat kuroneet kiinni välimatkaa miehiin, menneet jopa edelle heistä.
Täällä puistossa näkee kesäaikaan yhtä ja toista. Nuoret toimittavat hyvin vapaasti monen laisia asioita nurmikolla, penkeillä ja pensaissa. Onneksi minun tyttöni eivät joutuneet elämään nuorina naisina tässä liiankin vapaassa maailmassa. Nykyaikana olisi vaikea olla äitinä ilman aviomiehen tuomaa tukea ja turvaa.
Rakas ystäväni Juhan Aho kävi opettamassa tyttöjäni, koska siihen aikaan ei tytöille ollut tarjolla kunnollista koulutusta. Ystävystyimme hänen kanssaan ja hän vietti paljon aikaa Kanttilassa.
Eräässä asiassa mielipiteemme menivät jyrkästi ristiin. Kannatin ehdottomasti erootillista pidättyvyyttä avioliittoon asti niin naisille kuin kuin miehillekin. Juhani Aho puolusti miesten oikeutta avioliittoa edeltäviin suhteisiin ja miesten moniavioisuutta yleensäkin. Tästä syystä läheiset välimmekin joutuivat välillä ikävälle katkolle.
Ihmiset juoruilivatkin meistä kaiken laista, mutta minähän en ole koskaan antanut sellaisen häiritä elämääni ja mielipiteitäni
*
Pikkuisen nukuttaa, muisteleminen saa sen aikaan. Päiväunet olisivat paikallaan, mutta tuo röyhkeä pulu istuu seppeleen päällä ja nokkii siitä jotain. Pystyisipä edes pikkuisen nostamaan kättään ja hätistämään sen pois.
Mutta kuka tuolla Maaherrankadulla astelee, hänessä on jotain hyvin tuttua. Käynti on notkeaa ja askelet pitkiä ja harppovia. Tuon takin ja hatun olen nähnyt ennenkin. Mies kääntyy tännepäin ja nyt tunnen:
- Sehän on Jussi! Minun kultapoikani Jussi, josta myöhemmin tuli Juhani Aho. Että minun piti tämä ilon päivä nähdä! Tule Jussi, tule tänne ylös ja sinullahan on tikapuutkin mukana. Et kai vain aio sinäkin seppelettä päähäni asettaa? Emme me sellaisia tarvinneet, meillä oli säkenöivät keskustelumme ja väittelymme, joissa asetimme älyn seppeleitä ohimoillemme lukemattomia kertoja.
Voi Jussi, Jussi, miten hyvältä tuntuu nähdä kasvosi, kuulla äänesi. Mitä sinä nyt? Että haluat painaa kasvosi rintojani vasten! Nyt minä punastun, tiedäthän sinä, että olen maannut siveästi leskensänkyäni monta kymmentä vuotta.
Yksinäistä se on ollut, vaikka ympärillä on pyörinyt koko ajan paljon ihmisiä, oma perhe, seitsemän lasta ja heidän ystävänsä, palvelusväki, kaupan työntekijät ja asiakkaat, kulttuurihenkilöt aina Helsinkiä myöten, ystävät ja sukulaiset. Kuitenkaan yön yksinäisinä tunteina vuoteessa heistä ei ole kukaan minua lämmittänyt. Nainen minussa oli jähmettynyt pronssiksi jo eläessäni, ehkä jo avioliittoni aikana, kun olin aina raskaana tai synnytyksestä toipumassa tai imettämässä.
Jussi, mitä sinä nyt? Että olen ihanan pehmeä? En ole koskaan käyttänyt korsettia, sillä se pilasi naisten sisäelimet. Jussi, et saa, sinähän olet niin paljon nuorempikin ja minä olen vanha siveä nainen, mitä ihmisetkin sanovat? Jussiii...
Mitä täällä tapahtui? Taisin nukahtaa ja taas tuli tuo uni, jonka niin monta kertaa eläessänikin näin. Ei leskensänky helppo paikka ole, yöt ovat kylmiä yksin. Kun jouduin päivät olemaan vahva toistenkin puolesta, niin joskus öisin olisin halunnut käpertyä toisen ihmisen syliin ja kainaloon. Vaikka kuinka olisi viettinsä kieltänyt, unia ei voi huijata.
No täytyy taas terästäytyä ja ottaa korttelin ohjat käsiinsä. Kun vain saisin tuon pulun hätisteltyä pois! Se on kuin ne ihmiset, jotka aikoinaan heittivät sontaa päälleni moittimalla minua milloin mistäkin ja vääristelemällä sanojani, kirjoituksiani ja mielipiteitäni.
Kaupunkilaiset, mitä te olette tehneet kaupunkinne hyväksi. Muuta kuin vaatineet itsellenne koko ajan lisää ja lisää. Milloin otatte vastuuta yhteiskunnasta muuten kuin valittamalla? Milloin teette jotain, joka auttaa kanssaihmisiänne?
Te, jotka puhutte ja kirjoitatte, osoitatteko sananne muille saman mielisille, ja käytätte niitä saadaksenne itsellenne kiitosta ja kunniaa? Miksi ette uskalla sanojen aseilla käydä epäkohtien kimppuun?
Kun minä kirjoitin, olin liekeissä. Kynäni suolsi tulta ja tappuraa välinpitämättömille valtaapitäville, minä en pelännyt ketään. Monta kertaa jouduin syrjään ja vainotuksi kirjoituksieni takia, mutta en antanut koskaan vaikuttaa siihen, mitä pidin oikeana.
Sen minä sanon, älkää palvoko kuvia ja patsaita, vaan katsokaa omaa sisinpäänne ja lähtekää liikkeelle tekemään jotain. Älkää suojelko vanhoja talonrähjiä ja jonkun ihmisen muistoa, tehkää itse tekoja joita muistetaan.
Kommentit
Lähetä kommentti