Tekoäly hoi, jätä minut!

 

En tiedä, voiko noin huudahtaa, voiko pysyä hengissä ilman tekotodellisuutta? Uhkarohkeaa yrittää kirjoittaa suurista asioista, joista käyttämäni sanavalinnat ovat melkoisella varmuudella vääriä. En osaa digikieltä, en käsitä sanojen merkityksiä. Vaikka opettelisin niiden määritelmiä, eivät ne olisi käsityskykyni rajoissa. Silti olen, niin kuin kaikki muutkin, tiukasti kahlittu kaikkeen hämärään, josta en ymmärrä enempää kuin omasta syntymästäni.
Kirjoittaminen, pahin riippuvuuden lajini, on sidottu tiukoin solmuin tietokoneeseen ja sen suomiin mahdollisuuksiin. Siihen asiaan sopeudun ja voin etsiä hyödyllistä digitietoa silloin kun tarvitsen. Mutta on niin paljon sellaista, mikä tuntuu tarpeettomalta.

Tähtitaivas, josta näemme omilla silmillämme pienen, ihmeellisen osan, on paremmin kuviteltavissa kuin meitä ympäröivän tiedon näkymätön avaruus. Täysikuu on nähtävissä toisin kuin virtuaalitodellisuuden metaversumi, johon jokainen askel tai henkäys, jonka otamme, tallentuu. Meidät on purettu osiin niin, että kaikki tiedot meistä ovat bitteinä, byteinä ja pikseleinä ympäri olevassa olevaa ja olematonta maailmaa.
En varmaan pysty edes mökkihuussissa käymään, etteikö se tallentuisi vähintään Kiinaan asti. Vaikka lähin naapuri ei näe minua kuin kerran vuodessa! Liikkumiseni on tarkassa seurannassa, vaikka mitä ihmeen hittoa jonkun savolaisen luomumummon tekemisillä on väliä?

Mainosmyllyssä meitä jauhetaan kuin jyviä. Kaikenkarvaiset häirinnät ropisevat ruuduille. Jos poistan ja estän niitä, uusia, entistä oudompia pukkaa kiihtyvällä tahdilla. En todellakaan aio lahjoittaa rahaa Bogskärin majakan maalaamiseen, osallistua kaikulaulukurssille, tilata aikaa Utsjoen hierontapalveluun tai ostaa kuttutilaa Ilomantsista.

Kaikesta hampaiden kiristelystä huolimatta kannan uskollisesti taskussani kännykkää, joka on suuri kuin tiiliskivi. Aina laitetta uusittaessa joudun ostamaan suuremman, nopeamman, hankalamman ja kalliimman. Tosin laite taskussa tekee minusta suoraselkäisen ihmisen, en pysty kumartamaan enkä pyllistämään suuntaan tai toiseen.
Ominaisuudet, joita kuljetan mukanani, jäävät suurimmalta osin käyttämättä ja opettelematta. Miksi tuhlaisin niihin aikaa, kun elämä on elettävänä tässä ja nyt. Miksi käyttäisin edes kameraa, kun koko luonnon kauneus on vapaasti kaikkien aistien vastaanotettavissa. Miksi tuhlaisin ohikiitävät hetket räpläämällä jotain laitetta.

Kirjoittaessani päähäni kohosi hurjapäinen ja veret seisauttava ajatus! Uskaltaisiko yhden ainoan kerran lähteä kävelylle ilman kännykkää? Kaatuisinko ja katkaisisin koipeni varmasti? Hyökkäisikö joku takuulla kimppuuni? Tulisiko päivän ainoa puhelu tai sähköposti  juuri silloin.
Hulluuden huippua on se, että pakkasessakin kohmeesta sinisin sormin on pakko katsoa kännykän piippaama viesti, joka voi olla vain jokin tykkäys tai hymynaaman kuva. Oikeasti järjellä ajatellen minulle ei ole koskaan tullut kiireellistä viestiä.

Sain lukea tekoälyn tekemän kuvauksen itsestäni. Hävetti. Se teki minusta niin yli-ihmisen, että en kehtaa enää liikkua missään etten tuottaisi tapaamilleni ihmisille pettymystä. Vielä enemmän hirvittää, jos tekoäly olisikin löytänyt päinvastaista tietoa. Häpeällisiä juttuja, joiden takia joutuisin kaikkien pilkkaamaksi ja hylkimäksi tai menettäisin kaiken. Miten tekoäly haastetaan oikeuteen?
Ei valaise digitaivaan kointähtönen meikänaista. Ehkä vasta sitten kun ostan sähköauton, jota mainostetaan: Tietokone, jolla voi ajaa.
Sitä odotellessa nautitaan kesästä ja vuodenaikojen vaihtelusta. Ihmetellään luonnon vihreyttä, jossa jokainen lehti, kukka, lintu ja ötökkä ovat suuren, käsittämättömän luomistyön tulos.
Kohdataan ihmisiä kasvoista kasvoihin, puhutaan. Halataan, tykätään niin että tuntuu. Otetaan ilonsekaisella ihmetyksellä vastaan vastaantulijoiden ja kanssakulkijoiden tarjoama sanojen ja kohtaamisen lahja.
Siinäpä tekoälyllekin ihmettä kerrakseen.