En tiedä, voiko noin huudahtaa, voiko pysyä hengissä ilman
tekotodellisuutta? Uhkarohkeaa yrittää kirjoittaa suurista
asioista, joista käyttämäni sanavalinnat ovat melkoisella
varmuudella vääriä. En osaa digikieltä, en käsitä sanojen
merkityksiä. Vaikka opettelisin niiden määritelmiä, eivät ne
olisi käsityskykyni rajoissa. Silti olen, niin kuin kaikki muutkin,
tiukasti kahlittu kaikkeen hämärään, josta en ymmärrä enempää
kuin omasta syntymästäni.
Kirjoittaminen, pahin riippuvuuden
lajini, on sidottu tiukoin solmuin tietokoneeseen ja sen suomiin
mahdollisuuksiin. Siihen asiaan sopeudun ja voin etsiä hyödyllistä
digitietoa silloin kun tarvitsen. Mutta on niin paljon sellaista,
mikä tuntuu tarpeettomalta.
Tähtitaivas, josta näemme omilla silmillämme pienen,
ihmeellisen osan, on paremmin kuviteltavissa kuin meitä ympäröivän
tiedon näkymätön avaruus. Täysikuu on nähtävissä toisin kuin
virtuaalitodellisuuden metaversumi, johon jokainen askel tai henkäys,
jonka otamme, tallentuu. Meidät on purettu osiin niin, että kaikki
tiedot meistä ovat bitteinä, byteinä ja pikseleinä ympäri
olevassa olevaa ja olematonta maailmaa.
En varmaan pysty edes
mökkihuussissa käymään, etteikö se tallentuisi vähintään
Kiinaan asti. Vaikka lähin naapuri ei näe minua kuin kerran
vuodessa! Liikkumiseni on tarkassa seurannassa, vaikka mitä ihmeen
hittoa jonkun savolaisen luomumummon tekemisillä on väliä?
Mainosmyllyssä meitä jauhetaan kuin jyviä. Kaikenkarvaiset häirinnät ropisevat ruuduille. Jos poistan ja estän niitä, uusia, entistä oudompia pukkaa kiihtyvällä tahdilla. En todellakaan aio lahjoittaa rahaa Bogskärin majakan maalaamiseen, osallistua kaikulaulukurssille, tilata aikaa Utsjoen hierontapalveluun tai ostaa kuttutilaa Ilomantsista.
Kaikesta hampaiden kiristelystä huolimatta kannan uskollisesti
taskussani kännykkää, joka on suuri kuin tiiliskivi. Aina laitetta
uusittaessa joudun ostamaan suuremman, nopeamman, hankalamman ja
kalliimman. Tosin laite taskussa tekee minusta suoraselkäisen
ihmisen, en pysty kumartamaan enkä pyllistämään suuntaan tai
toiseen.
Ominaisuudet, joita kuljetan mukanani, jäävät
suurimmalta osin käyttämättä ja opettelematta. Miksi tuhlaisin
niihin aikaa, kun elämä on elettävänä tässä ja nyt. Miksi
käyttäisin edes kameraa, kun koko luonnon kauneus on vapaasti
kaikkien aistien vastaanotettavissa. Miksi tuhlaisin ohikiitävät
hetket räpläämällä jotain laitetta.
Kirjoittaessani päähäni kohosi hurjapäinen ja veret
seisauttava ajatus! Uskaltaisiko yhden ainoan kerran lähteä
kävelylle ilman kännykkää? Kaatuisinko ja katkaisisin koipeni
varmasti? Hyökkäisikö joku takuulla kimppuuni? Tulisiko päivän
ainoa puhelu tai sähköposti juuri silloin.
Hulluuden
huippua on se, että pakkasessakin kohmeesta sinisin sormin on pakko
katsoa kännykän piippaama viesti, joka voi olla vain jokin tykkäys
tai hymynaaman kuva. Oikeasti järjellä ajatellen minulle ei ole
koskaan tullut kiireellistä viestiä.
Sain lukea tekoälyn tekemän kuvauksen itsestäni. Hävetti. Se
teki minusta niin yli-ihmisen, että en kehtaa enää liikkua missään
etten tuottaisi tapaamilleni ihmisille pettymystä. Vielä enemmän
hirvittää, jos tekoäly olisikin löytänyt päinvastaista tietoa.
Häpeällisiä juttuja, joiden takia joutuisin kaikkien pilkkaamaksi
ja hylkimäksi tai menettäisin kaiken. Miten tekoäly haastetaan
oikeuteen?
Ei valaise digitaivaan kointähtönen meikänaista.
Ehkä vasta sitten kun ostan sähköauton, jota mainostetaan:
Tietokone, jolla voi ajaa.
Sitä odotellessa nautitaan kesästä
ja vuodenaikojen vaihtelusta. Ihmetellään luonnon vihreyttä, jossa
jokainen lehti, kukka, lintu ja ötökkä ovat suuren,
käsittämättömän luomistyön tulos.
Kohdataan ihmisiä
kasvoista kasvoihin, puhutaan. Halataan, tykätään niin että
tuntuu. Otetaan ilonsekaisella ihmetyksellä vastaan
vastaantulijoiden ja kanssakulkijoiden tarjoama sanojen ja kohtaamisen lahja.
Siinäpä
tekoälyllekin ihmettä kerrakseen.
Olen minäkin tekoälyn vihollinen. Kun se osaa naamioitua niin, ettei sitä edes selvännäkijä erota todellisuudesta. Mihin sen soveltaminen ja käyttäminen ihmiskunnan johtaa? En edes uskalla ajatella moista. Vedän sadeviitan harteilleni, painun pihalle ja jätän kännykän kotiin. Mitä minä sillä?
VastaaPoistaOnneksi voimme suojautua tekoälyn saasteelta pukemalla yllemme terveen järjen sadeviitan. Kaikkeen ei tarvitse lähteä mukaan, vaikka paine on kova. Olemme viimeinen sukupolvi, joka on saanut elää myös ilman niitä. Robotit ja tekoäly, mihin ihmisiä oikeastaan tarvitaan?
VastaaPoista